Digi-itsepuolustus on nykypäivän kansalaistaito

Ystäväni soitti. Hän kertoi ahdistuvansa siitä, mihin maailma on menossa. Hän haluaa tehdä jotain, toimia. Niin haluavat monet muutkin hänen tuttavapiirissään.

Yksi tapa toimia on nostaa äänensä kuuluville ja ottaa kantaa, mutta ystävääni pelottaa. Samoin hänen tuttaviaan. Mielikuva siitä, mitä saa niskaansa, jos käy netissä puolustamaan vaikkapa feminismiä tai ihmisoikeuksia, on luotaantyöntävä.

“Voitko Kaisa kirjoittaa blogiisi siitä, miten nettikeskustelussa voi pärjätä”, ystävä pyysi. Tämä kirjoitus on vastaus siihen pyyntöön.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, että on syytä alkaa puhua digitaalisesta itsepuolustuksesta. Erityisesti naiset kohtaavat netissä niin paljon henkistä väkivaltaa, että aivan samaan tapaan kuin meitä opetetaan kulkemaan pimeään aikaan avaimet nyrkissä ja huutamaan kovaa, jos kimppuun käydään, pitää opettaa myös miten toimia, jos netissä joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Ihan ensimmäinen neuvoni – ja ehkä se vaikein noudattaa – on, että ei pidä antaa pelon ohjata elämää. Aivan samalla tavoin kuin ei pidä alistua siihen, että fyysistä elinympäristöä kaventaa “pelon maantiede”, sellaista ei pidä päästää syntymään myöskään netissä. Meillä jokaisella on oikeus mielipiteemme ilmaisuun. Meillä jokaisella on myös vastuu siitä, että kohtelemme toisiamme kunnioittavasti.

Aina ei kuitenkaan ole kyse häirinnästä tai henkisestä väkivallasta, vaan yksinkertaisesti kipakoista näkemyseroista. Tiukkaan debattiin tottumattomasta voi tuntua pelottavalta sekin, että joku on eri mieltä ja ilmaisee sen hieman jyrkästi. Kun asettaa näkemyksensä alttiiksi julkiselle tarkastelulle, asettaa ne alttiiksi myös kritiikille.

Toinen neuvoni onkin, että nahka paksuuntuu harjoittelusta. Omia argumentteja voi hioa ensin vaikkapa tuttujen kesken suljetussa chattiringissä. Aluksi voi myös vaikkapa pitäytyä keskustelemaan omaan ammattiosaamiseen liittyvistä kysymyksistä ammattilaispalstoilla. Omaan työhön ja asiantuntemukseen liittyviä aiheita ei ehkä koe niin henkilökohtaisesti ja niiden suhteen voi myös debatti-itsetunto olla valmiiksi vahvempi.

Kolmas neuvoni liittyy asennoitumiseen. Itse aloitin bloggaamisen kuutisen vuotta sitten Markkinointi & Mainonta -lehden nettisivuilla. “Mömmön” saitti oli tuohon aikaan surullisen kuuluisa siitä, että loka roiskui nimimerkkien suojissa. Heti ensimmäinen blogikirjoitukseni kirvoitti koko joukon kommentteja, joista yksi oli: “Kyseiseltä narikalta laskutusoikeus pois”, viitaten tuolloiseen yritykseeni.

Ensireaktioni oli kauhistus. Teki mieli painua maan alle ja vähintäänkin lopettaa bloggaaminen siihen paikkaan. Mutta kun asiaa hetken mietin, tajusin, että oli itse asiassa hienoa, että ylipäätään sain kommentteja. Suurin osa netissä julkaistavasta sisällöstä nimittäin ohitetaan olankohautuksella. Se, että saa kommentteja – vaikka negatiivisiakin – on merkki siitä, että on onnistunut herättämään jossakussa tunteita ja ajatuksia.

Siksi kriittinen kommentointi kannattaa ottaa lahjana. Jos joku näkee sen vaivan, että kritisoi näkemyksiäsi, se tarkoittaa, että se joku pitää näkemyksiäsi kritiikin arvoisina. Väittelystä ja kritiikistä voi myös oppia – vähintäänkin se toimii argumentointisparrauksena.

Ja nyt päästään sujuvalla aasinsillalla neljänteen neuvoon: trolleja ei kannata ruokkia. Itse saan hämmästyttävän vähän täysin epäasiallista tai henkilöön menevää palautetta, mutta jonkin verran sitäkin. Minulla on nettikeskustelussa muutama nyrkkisääntö:

  1. Vastaan vain sellaisiin kommentteihin, jotka koskevat esittämiäni argumentteja tai niiden asiasisältöä, ja niihinkin ainoastaan silloin, jos koen, että keskustelu voi johtaa johonkin järjelliseen lopputulokseen.
  2. Poistan ja blokkaan surutta epäasiallisia kommentteja ja niiden esittäjiä. Minulla on sekä oikeus että vastuu huolehtia siitä, ettei Facebook-seinääni tai blogini keskustelupalstaa kaapata vaikkapa rasististen tai misogynististen viestien julkaisuareenaksi.
  3. En vastaa epäasiallisiin yksityisviesteihin. Esimerkiksi pienessä sievässä pikkutunneilla laaditut kosiokirjeet lentävät armotta roskikseen.  

Viides neuvoni on, että keskustelulle voi ja kannattaa asettaa aikarajat. Esimerkiksi blogin kommenttipalstan voi sulkea parin päivän jälkeen – joillakin blogialustoilla tämän voi tehdä automaattisesti. Facebook-keskustelusta voi kytkeä ilmoitukset pois päältä. Oman kokemukseni perusteella kaksi päivää on aika lailla se aika, jonka jälkeen mitään uutta sanottavaa aiheesta ei enää löydy, vaan keskustelu alkaa toistaa itseään.

Kuudenneksi suosittelen hakemaan voimaa joukosta. Mainitsin jo toisessa neuvossani suljetut chattiringit. Niistä on hyötyä sparraamismielessä, mutta rinkiläisiä voi myös pyytää avuksi, jos jokin keskustelu käy tukalaksi tai tuntuu, ettet jaksa yksin jänkätä. Yhdessä on paljon helpompaa puolustautua kuin yksin, ja muiden tuki antaa itselle voimaa. Kannattaa myös itse rientää muiden avuksi, kun heillä on tiukka paikka.

Seitsemäs neuvo koskee varautumista. Kun käy netissä ahkerasti keskustelua samoista aiheista, joutuu myös yhä uudestaan ja uudestaan vastaamaan samankaltaisiin kommentteihin ja väitteisiin. Siksi kannattaa kerätä itselle linkkikirjastoa hyvistä tutkimustuloksista ja faktalähteistä. Oikein yleisiin kommentteihin voi jopa laatia varastoon valmiita boilerplate-vastauksia.

Kahdeksas neuvo on, että aina ei tarvitse jaksaa. On ihan ok välillä tuntea kyllästymistä ja väsymystä. Jokaiseen debattiin ei tarvitse mennä mukaan eikä kaikkiin kommentteihin vastata. Välillä töissä on niin kiire, ettei ehdi eikä jaksa parantaa maailmaa vapaa-ajalla. Ole itsellesi armollinen. Katso välillä kissavideoita tai Netflixiä. Lue hyvä kirja. Lähde tanssimaan. Maailma ei ole yksin sinun harteillasi.

Nämä neuvot pätevät tilanteisiin, joissa keskustelu pysyy jollakin tavalla inhimillisen kanssakäymisen rajoissa. Jos kuitenkin käy niin, että tunnet olosi uhatuksi tai olet huolissasi turvallisuudestasi tai jaksamisestasi, älä jää päkistelemään yksin vaan pyydä apua. Pura huolia ystävien kanssa ja jos tilanne menee pahaksi, ota yhteyttä poliisiin. Kenenkään ei pidä joutua sietämään kiusaamista tai uhkailua.

Lopuksi haluan sanoa sinulle tämän: on tärkeää puolustaa asioita, joista välittää. Se ei aina ole helppoa, mutta toivon, että silti jaksat. Sinun mielipiteelläsi on väliä.

KaisaHernberg
Vihreät Helsinki

Olen 42-vuotias pitkän linjan yrittäjä, kolmilapsisen uusperheen äiti ja vihreän kaupunginvaltuustoryhmän puheenjohtaja Helsingin Arabianrannasta.
Työskentelen yrittäjänä cleantechin, ilmastoasioiden ja energiapolitiikan parissa. Toimin myös enkelisijoittajana cleantech-alan startup-yrityksille. Vihreissä toimin puoluevaltuuskunnan puheenjohtajana. Syksyllä ja talvella 2017–18 toimin myös Vihreiden puoluesihteerin sijaisena.
Sekä työssäni että politiikassa päätavoitteeni on pysäyttää ilmastonmuutos. Haluan kasvattaa ilmastopolitiikan kunnianhimoa ja vaikuttavuutta huomattavasti sekä edistää liiketoiminnallisten ratkaisujen kehittämistä ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen torjuntaan. Ilmastonmuutos on ihmiskunnan suurin uhka, ja sen torjunta on valtava globaali liiketoimintamahdollisuus. 2015 solmittu Pariisin ilmastosopimus on asettanut tavoitteeksi ilmaston lämpenemisen pysäyttämisen alle kahteen asteesen, ja tässä työssä tarvitaan vahvaa panostusta ja kunnianhimoa niin valtioilta, kunnilta, yrityksiltä kuin kansalaisiltakin.
Olen toiminut yrittäjänä vuosikymmenen verran, konsultoinut kymmeniä erikokoisia yrityksiä ja kouluttanut lukuisia yrittäjiä. Olen nähnyt sekä sen, miten hyvin johdettu pieni yritys kasvaa merkittäväksi toimijaksi omalla alallaan, että sen, miten raskasta yrittäjän arki voi olla ja miten suuria riskejä liittyy liiketoiminnan epäonnistumisiin. Siksi minulle on tärkeää parantaa yrittämisen edellytyksiä niin paikallisella, kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.
Tasa-arvo on minulle keskeinen poliittinen tavoite. Haluan rakentaa maailmaa, jossa ihmisen sukupuoli, tausta tai muut ominaisuudet, joihin ei itse voi vaikuttaa, eivät määritä ihmisen mahdollisuuksia elämässä. Itse olen kohdannut tasa-arvo-ongelmia esimerkiksi uusperheen äitinä, sillä Suomessa julkiset palvelut ja rakenteet on suunniteltu varsin yksipuolisesti yhdenlaista perhemallia varten. Politiikan ja yhteiskunnan palvelujen pitäisi tukea kaikenlaisia perheitä arjen haasteissa, eikä pyrkiä normittamaan hyväksyttävän perheen määritelmää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu