Ensimmäisen maailman ongelma

Minulla on todellinen ensimmäisen maailman ongelma: tienaan enemmän kuin päivittäiseen elämiseen kuluu, enkä enää tiedä, mihin ylimääräiset rahani käyttäisin.

Antakaa, kun selitän. Olen viimeisten viiden vuoden aikana tehnyt isoja muutoksia elintavoissani: Luovuin autosta, säästöä monta tuhatta euroa vuodessa. Siirryimme vegaaniseen ruokavalioon, perheen ruokalasku tippui vähintäänkin kymmeniä euroja kuukaudessa. Vaihdoimme ekosertifioituun sähköön, sähkölasku pieneni. Muutimme pienempään asuntoon, vuokrakulut putosivat yli tuhannella eurolla vuodessa.

Ansaitsen nyt vähemmän kuin viisi vuotta sitten, mutta minulle jää paljon enemmän rahaa säästöön. Olen aiemmin hemmotellut itseäni ja perhettäni matkustelemalla ja ostamalla vaatteita. Tänä vuonna olemme kuitenkin ilmastosyistä päättäneet, että lentokoneella suhaamisen on vähennyttävä. Alkusyksystä myös totesin, että vaatekaappini on niin täynnä, etten osta itselleni mitään uutta ainakaan tänä vuonna, ehkä pidempäänkään aikaan.

Mutta mitäs hittoa niillä rahoilla sitten tekee?

Ennen kuin hermostut täysin tällaisen etuoikeutetun kultapossun narinaan, totean, että tämä ensimmäisen maailman ongelma ei koske ainoastaan minua. Itse asiassa koko ilmastonmuutos on mitä suurimmassa määrin ensimmäisen maailman ongelma. Tai ainakin ensimmäisen maailman aiheuttama.

Nimittäin, eivät köyhät ihmiset ole saaneet aikaan nykyistä ylikulutustilannetta. Eivät Aasian saastuttavat tehtaat köyhiä varten tuota massiivisia määriä kulutustavaroita. Eivät köyhät syö pihvejä, aja katumaasturilla tai lentele golflomille. Ylikulutus on seurausta siitä, että aika monella ihmisellä on nykyään paljon löysää rahaa.

Hintaohjauksesta ilmastonmuutoksen torjuntakeinona puhutaan nykyään paljon. Hintaohjaus tarkoittaa sitä, että päästöjä aiheuttavat asiat saadaan maksamaan enemmän. Hiiliverot ja päästökauppa ovat jo ihan kahvipöytäsanastoa, ja viime aikoina eri paikoissa on yhä useammin kuullut pohdittavan myös hiilitulleja, joiden avulla voitaisiin pysäyttää ei-kestävästi tuotettujen tuotteiden virta.

Hintaohjaus onkin ihan käypä keino moneen asiaan. Esimerkiksi viime aikoina kohonnut päästökauppayksikön hinta on jo muuttanut voimaloiden ajojärjestystä Euroopassa. Erityisesti pienten katteiden liiketoiminnassa hintaohjauksella voi olla paljonkin vaikutusta.

Mutta kuluttajakäyttäytymisen suhteen olen epäileväinen. Miten korottaa hintoja niin, etteivät köyhimmät joudu ahdinkoon, mutta hintojen nousu oikeasti sattuu meihin, joilla on ylimääräistä fyrkkaa aika paljon? Ja miten estää se, että ilmastoystävällisten valintojen myötä säästyneillä rahoilla vain törsäillään lisää toisaalla?

Erilaisilla pakkokeinoilla on kannattajansa. Itsekin olen sitä mieltä, että EU:n päästökaupassa hintaa tärkeämpi elementti on se, että päästöoikeuksien määrä on rajoitettu. Sitä tosin vain on toistaiseksi rajoitettu aivan liian vähän. Voisiko siis kuluttajillekin säätää jonkinlaisen päästökaton? Voisimme vaikkapa suoraan kieltää autot, joiden päästöt ovat korkeammat kuin x hiilidioksidikiloa 100 kilometrillä. Kukaan ei nimittäin Suomessa oikeasti tarvitse autoa, joka kuluttaa hirveästi polttoainetta. Monessa Euroopan maassa suunnitellaankin parhaillaan uusien polttomoottoriautojen myyntikieltoa lähivuosikymmenillä.

Koko länsimainen elämäntapa perustuu ajatukseen, että pitää tavoitella korkeampaa statusta ja tulotasoa ja niillä korkeammilla tuloilla ostetaan sitten enemmän ja kalliimpia asioita. Palkkapäivänä palkitaan itseä Louis Vuitton -laukulla ja kiireisen työsyksyn jälkeen lennetään Thaimaahan rentoutumaan. Isompi talo, isompi auto, kalliimpi mittatilauspuku.

Todellinen ensimmäisen maailman ongelma on, miten me hyvinvoivat hyvätuloiset jatkossa suhtaudumme rahaan ja kuluttamiseen ja mitä miellämme elämänlaaduksi. Pystymmekö päästämään irti kulutuskeskeisestä elämäntavasta ja löytämään nautintomme jostakin muusta? Entä pystyvätkö päättäjät säätämään sellaisia lakeja, jotka tuuppasevat meitä riittävästi siihen suuntaan?

Omalla kohdallani olen miettinyt, että voisin merkkivaatteiden sijaan ostaa vaikkapa kotimaista nykytaidetta. Siitä olisi todennäköisesti paljon enemmän iloakin. Kotimaisiin cleantech-startupeihin olen rahojani jo laittanutkin.

Ilmastonmuutoksen torjunnan pitäisi osua meihin kultapossuihin ihan kaikkein eniten. Kuinka moni meistä on valmis äänestämään sen puolesta?

KaisaHernberg
Vihreät Helsinki

Olen 42-vuotias pitkän linjan yrittäjä, kolmilapsisen uusperheen äiti ja vihreän kaupunginvaltuustoryhmän puheenjohtaja Helsingin Arabianrannasta.
Työskentelen yrittäjänä cleantechin, ilmastoasioiden ja energiapolitiikan parissa. Toimin myös enkelisijoittajana cleantech-alan startup-yrityksille. Vihreissä toimin puoluevaltuuskunnan puheenjohtajana. Syksyllä ja talvella 2017–18 toimin myös Vihreiden puoluesihteerin sijaisena.
Sekä työssäni että politiikassa päätavoitteeni on pysäyttää ilmastonmuutos. Haluan kasvattaa ilmastopolitiikan kunnianhimoa ja vaikuttavuutta huomattavasti sekä edistää liiketoiminnallisten ratkaisujen kehittämistä ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen torjuntaan. Ilmastonmuutos on ihmiskunnan suurin uhka, ja sen torjunta on valtava globaali liiketoimintamahdollisuus. 2015 solmittu Pariisin ilmastosopimus on asettanut tavoitteeksi ilmaston lämpenemisen pysäyttämisen alle kahteen asteesen, ja tässä työssä tarvitaan vahvaa panostusta ja kunnianhimoa niin valtioilta, kunnilta, yrityksiltä kuin kansalaisiltakin.
Olen toiminut yrittäjänä vuosikymmenen verran, konsultoinut kymmeniä erikokoisia yrityksiä ja kouluttanut lukuisia yrittäjiä. Olen nähnyt sekä sen, miten hyvin johdettu pieni yritys kasvaa merkittäväksi toimijaksi omalla alallaan, että sen, miten raskasta yrittäjän arki voi olla ja miten suuria riskejä liittyy liiketoiminnan epäonnistumisiin. Siksi minulle on tärkeää parantaa yrittämisen edellytyksiä niin paikallisella, kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.
Tasa-arvo on minulle keskeinen poliittinen tavoite. Haluan rakentaa maailmaa, jossa ihmisen sukupuoli, tausta tai muut ominaisuudet, joihin ei itse voi vaikuttaa, eivät määritä ihmisen mahdollisuuksia elämässä. Itse olen kohdannut tasa-arvo-ongelmia esimerkiksi uusperheen äitinä, sillä Suomessa julkiset palvelut ja rakenteet on suunniteltu varsin yksipuolisesti yhdenlaista perhemallia varten. Politiikan ja yhteiskunnan palvelujen pitäisi tukea kaikenlaisia perheitä arjen haasteissa, eikä pyrkiä normittamaan hyväksyttävän perheen määritelmää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu